Jos et ole viime vuosina huomannut uutisia suomalaisnäyttelijöiden rooleista kansainvälisissä tuotannoissa, olet joko ollut todella kiireinen tai elänyt uutispimennossa. Suomalaiset näyttelijät ovat löytäneet töitä kansainvälisissä tuotannoissa – eikä missään sivuosissa, vaan osana päänäyttelijöitä.
Samaa on nähty myös pelialalla. Supercell ja Angry Birds ovat ne tutut esimerkit, joista iso media on puhunut jo vuosia. Mutta suomalainen peliosaaminen ei lopu niihin. Myös toisenlaiset pelit, kuten kasino, ovat vahvasti suomalaisyritysten teknisen ja luovan osaamisen piirissä. Suomalaiset ovat siis taustavoimina pelialalla ja yhä useammin etualalla tv-sarjoissa.
Hyvä Suomi, voisi kai sanoa. Eikä edes kovin ironisesti.
Ennen suomalainen tv katsoi ulos, nyt ulkomaat katsovat Suomeen
Vielä 2000-luvun alussa suomalaisen television kansainvälisyys tarkoitti monelle lähinnä sitä, että katsottiin:
– saksalaisia poliisisarjoja
– brittiläisiä draamoja
– ruotsalaisia dekkareita
Suomalainen tv-tuotanto tuntui pitkään aika pieneltä, paikalliselta ja jollain tavalla pysähtyneeltä. Ulkomaiset roolit suomalaisille näyttelijöille näyttivät silloin poikkeuksilta.
Ensin tulivat:
– Jasper Pääkkönen
– Samuli Edelmann
– Peter Franzen
Jasper Pääkkösen ja Samuli Edelmannin näkyvät roolit isoissa amerikkalaisissa elokuvatuotannoissa olivat monelle eräänlaisia merkkejä siitä, että ovi voi aueta.
Netflix, HBO, Amazon yms. etsivät kiinnostavia kasvoja, omaperäistä läsnäoloa ja uskottavaa energiaa. Aksentti ei ole automaattinen haitta. Joskus se voi olla jopa etu.
Samalla suomalainen katsoja on tottunut aivan uudenlaiseen eurooppalaiseen tv-arkeen. Turkkilaiset, puolalaiset, hollantilaiset ja muut eurooppalaiset sarjat ovat löytäneet tiensä kotisohville. Kun me katsomme muita, myös muut katsovat meitä. Ja silloin Karppi, Ivalo ja Sorjonen eivät ole enää vain suomalaisia sarjoja suomalaisille. Ne ovat ikkunoita Suomeen.
Näistä Peter Franzen nousi uudelleen kansainväliseen tietoisuuteen suomalaisen TV-sarja Konfliktin kautta, joka onkin levinnyt jo useaan maahan, mutta joka Suomessa jakoi katsojat kahteen selvään ristiriitaiseen joukkueeseen.
Scifi löysi suomalaiset
Laura Birn on yksi kiinnostavimmista esimerkeistä suomalaisesta näyttelijästä, joka on noussut kansainvälisen sarjan aivan keskeiseksi kasvoksi. Apple TV+:n Foundation-sarjassa Birn esittää Demerzeliä, hahmoa, joka ei jää sivuun tai taustalle. Hän on mukana tarinan vallassa, mytologiassa ja tunnetasoissa. Rooli ei ole helppo. Demerzel vaatii pidättyvyyttä, tarkkuutta ja sisäistä jännitettä. Birnin vahvuus on juuri siinä, ettei hän ylinäyttele. Hän tekee pienestä suurta. Foundation on mittakaavaltaan aivan muuta kuin perinteinen pohjoismainen rikosdraama.
Ei tämä ehkä Star Trek -tason kulttuurinen ilmiö ole, mutta suomalaisen näyttelijän kansainvälisen uran kannalta se on silti todella vahva esimerkki onnistumisesta.
Krista Kosonen kulkee samaa reittiä, mutta omalla tavallaan. Suomessa hänet tunnetaan vahvoista elokuva- ja tv-rooleista, mutta kansainvälisesti paljon huomiota toi norjalainen HBO-sarja Beforeigners. Kososen Alfhildr oli viikinkiajalta nykyhetkeen ilmestynyt poliisi, jossa yhdistyivät toiminta, huumori, vieraus ja henkilödraama. Se on rooli, joka olisi voinut helposti lipsahtaa karikatyyriksi. Kosonen teki siitä hahmon.
Ja kun Kosonen on sittemmin liittynyt myös Foundationin maailmaan, alkaa kokonaisuus näyttää jo muultakin kuin sattumalta. Samassa kansainvälisessä suurtuotannossa nähdään useampi suomalainen näyttelijä. Se kertoo, että suomalaisilla kasvoilla on nyt selvästi tunnistettava arvo kansainvälisillä markkinoilla.
Nordic noir, mutta suomalaisella rytmillä
Nordic noir on ollut Pohjoismaiden vahvimpia kulttuurivientejä jo pitkään. Kyse ei ole vain murhista, poliiseista ja harmaasta säästä. Lajityyppiin kuuluu yhteiskuntakritiikki, melankolia, karu maisema ja tunne siitä, että pinnan alla on aina jotain pielessä. Suomi tuli mukaan omalla kulmallaan.
Pihla Viitala on tässä tarinassa tärkeä nimi. Karppi eli Deadwind nousi Netflixin kautta kansainväliseen jakeluun, ja Viitalan esittämä Sofia Karppi tarjosi maailmalle suomalaisen rikossarjan päähenkilön, joka on yhtä aikaa hauras, terävä ja sinnikäs.
Iina Kuustosen Ivalo vie katseen vielä pohjoisemmaksi. Lapin maisema, rikostarina ja kansainvälinen uhka muodostavat yhdistelmän, joka toimii hyvin myös Suomen ulkopuolella. Kuustosen Nina Kautsalo on hahmo, jonka kautta suomalainen pohjoinen muuttuu maailmalle ymmärrettäväksi, mutta säilyy silti omaperäisenä.
Pihlan, Iinan, Kristan ja Lauran duunit kertovat myös suomalaisnaisnäyttelijöiden vahvasta kansainvälisestä hetkestä. Se ei vielä takaa automaattisesti mitään tulevaisuudessa, mutta se antaa pohjan, josta voi kasvaa paljon enemmän. Se myös antaa nuorille, tulevaisuuden näyttelijöille tavoittelemisen arvoisen kohteen.
Entä suomalaiset miehet?
Suomalaiselle elokuvalle, tv-tuotannolle ja teatterille 2020-luvun puoliväli on taloudellisesti vaikeaa aikaa. Kotimaiset tuotannot kamppailevat rahoituksesta, ja monelle tekijälle kansainväliset mahdollisuudet ovat entistä tärkeämpiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ovet aukeaisivat helposti. Monet menestyneet näyttelijät ovat muistuttaneet haastatteluissa, että yksi onnistuminen ei vielä tee urasta kansainvälistä. Jokainen casting on otettava vakavasti. Jokainen mahdollisuus voi olla alku, mutta myös vain yksi lyhyt välähdys. Fantasia, historia ja toiminta ovat olleet suomalaisille miesnäyttelijöille hyviä väyliä ulkomaille. Näissä genreissä tarvitaan usein näyttelijöitä, joiden olemus kertoo tarinaa jo ennen ensimmäistä repliikkiä.
Jaakko Ohtonen on hyvä esimerkki. Hänet on nähty The Last Kingdom -sarjassa Wollandina, ja Vikings: Valhalla -sarjassa. Ohtosen kaltaisessa näyttelijässä on fyysisyyttä ja karheutta, joka sopii kansainvälisiin historiallisiin maailmoihin.
Ville Virtanen on erilainen tapaus. Hän ei noussut kansainväliseen näkyvyyteen amerikkalaisen sarjan sivuroolista, vaan suomalaisen Sorjosen eli Bordertownin päähenkilönä. Netflix-jakelu teki Kari Sorjosesta hahmon, jonka moni pohjoismaisen rikosdraaman katsoja tunnistaa Suomen ulkopuolellakin. Sama koskee Karpin ja Ivalon kaltaisia sarjoja. Ivalossa nähdään muun muassa Mikko Leppilampi, Kari Ketonen ja Taneli Mäkelä, jotka kaikki tuovat sarjaan suomalaiselle draamalle ominaista vähäeleistä painoa.
Suomalaisissa miesnäyttelijöissä kansainvälisiä tuotantoja tuntuu kiinnostavan usein sama asia kuin suomalaisessa draamassa yleensä. Heissä on pidättyvyyttä. Taukoja. Katseita. Sellaista olemista, joka näyttää kamerassa vahvalta juuri siksi, ettei se huuda itseään näkyväksi.
Jurosta tuli kiinnostavaa
Suomalaiset olivat pitkään maailmalla tunnettuja lähinnä mäkihypystä, hiihdosta, metallimusiikista ja oudosta huumorista. Aki Kaurismäki vei tätä vähäeleistä, lakonista ja omalla tavallaan absurdia suomalaisuutta maailmalle jo ennen nykyistä suoratoistoaikaa. Nyt samaa sävyä näkyy rikoskirjallisuudessa ja tv-sarjoissa.
Yksi suomalaisen rikoskirjallisuuden vientivahvuuksista on kyky yhdistää synkkä huumori, absurdit tilanteet ja vakava rikostarina. Antti Tuomainen on tästä hyvä esimerkki. Hänen teoksiaan on käännetty useille kielille, ja ne osoittavat, että suomalainen rikosviihde voi olla yhtä aikaa tummaa, hauskaa ja omituista.
Samaan jatkumoon asettuvat Hildur, Karppi, Sorjonen ja Ivalo. Ne eivät myy maailmalle kiiltokuvamaista Suomea, vaan kylmää, hiljaista, outoa ja välillä surullistakin maisemaa. Juuri siksi ne kiinnostavat. Suomalainen noir ei yritä kopioida naapureitaan. Se ei ole ruotsalainen dekkari suomalaisilla nimillä. Se luottaa omaan rytmiinsä, omaan hiljaisuuteensa ja omaan juroon rehellisyyteensä.
Ja ehkä juuri se puree maailmalla.
Se, mikä ennen saattoi näyttää sulkeutuneisuudelta, näyttää nyt itsevarmuudelta. Se, mikä ennen tuntui pieneltä kielialueelta, näyttää nyt omaperäiseltä kulttuurilta. Suomalaisuus ei ole enää este kansainväliselle uralle.
Se voi olla syy, miksi rooli saadaan.
